Mummon muistelot

Rakastan  remontointia.  Uskon  sen  olevan  isänperintöä,  hän  oli  kirvesmies  ja  muurari,  kuulemani  mukaan  ihan  ammattimies  hommissaan.  Minä  olen  pelkkä  harrastelija,  diletantti,  vaikka  olenkin  monenlaista  tehnyt.

Tänään  aloitin  keittiön  tapetoinnin  poistamalla  vanhaa  tapettia.  Sähköinen  vedenhöyrystäjä  -  tapetinpoistaja -  on  loistava  keksintö.  Eikä  maksanu  tarjouksessa  kuin  muutaman  kympin.

Ehkä  en  vielä  tänään  pääse  varsinaiseen  tapetointiin,  koska  työvire  ei  näytä  olevan  ihan  huippuluokkaa,  nytkin  naputtelen  tietsikkaa,  enkä  höyrytä  seiniä,  mutta  kyllä  se  siitä  etenee.  Huomenna  aloitan  tapettien  liimauksen.

——–

Olin  varmaan  kymmenvuotias,  kun  aloin  touhuta  isäpuolen  apuna  maalarina,  lautatyttönä,  tapetoitsijan  apulaisena.  Kaikki  se  oli  uutta  ja  ihmeellistä,  tein  sitä  mielelläni.  Maalasihan  äitikin,  mutta  hänellä  oli se  sama  vika  kuin  isäpuolellakin,  huolellisuudessa  vähän  sanomista.  Silloin  se  harmitti,  mutta  myöhemmin  olen  tajunnut,  että  he  olivat  ”savimajoista”  kotoisin,  ei  heidän  lapsuuskodeissaan  tiedetty  mitään  tapeteista  tai  maalatuista  seinistä.

Omakotitalo,  jossa  asuimme  ja  jonka  isäpuoli  oli  suurimmaksi  osaksi  omin  käsin  rakentanut,  edusti  heille  valtavaa  harppausta  kohti  keskiluokkaa.  He  olivat  koko  elämänsä  tehneet  ahkerasti   työtä,  ja  vaikka  molemmat  varmasti  ymmärsivät  kauneuden  päälle,  heidän  mittapuunsa  oli  erilainen  kuiin  seuraavalla  sukupolvella.  Mutta  ei  sitä  silloin  lapsena  ymmärtänyt.

Katselin,  kun  isäpuoli  rakensi  leikkimökkiä  ja  se  näytti  minusta  taikuudelta.  Hän  oli  tehnyt  rungon  ja   latoi  seinään  ponttilautoja.  En  ollut  nähnyt  sellaista  koskaan  ja  tuntui  ihmeelliseltä,  miten  seinän  korkeus  kasvoi.

Neljäkymmentä  vuotta  myöhemmin  isäpuoli  oli  kuollut  ja  pikkusisko  vakavasti  sairas.  Leikkimökin  huopakatto  repsotti  pahasti,  lepatti   tuulella  ja  aluskatto  kastui  sateella. Olin  tehnyt  yhden  pienen    rakennuksen,  jossa  oli  palahuopakatto  ja  sanoin  äidille,  että  tehdään  leikkimökkiin  sellainen,  sen  osaan  tehdä.  Ja  niin  tapahtui.

En  ole  kaksinenkaan  ”naisten”  käsitöissä. Sukan  kantapää  ei  onnistu  millään  ja  moni  muukin  asia  on  ylivoimainen,  mutta  remonttihommat  on  mun  juttu.

——–

Poikieni  isä  on  pikkutarkka  pilkunviilaaja,  monilahjakkuus,  joka  tekee  mitä  tahtoo,  toisten  tyytyessä  siihen,  mitä  osaavat.  Hänen  merkityksensä  omassa  osaamisessani  on   vähintään  yhtä  suuri  kuin  isäpuolen,  vaikka  monesti  tuskastuinkin  siihen  millimetrityöhön,  esimerkiksi  silloin,  kun  kieltäydyin  purkamasta  saunan  tiiliseinää  neljättä  kertaa  siksi,  että  saumat  hiukan   kiemurtelivat.   Hyvin  se  seinä  on  kestänyt  yli  kolmekymmentä  vuotta.

Saatan  itsekin  olla  vähän  niuho,  mutta  olen  yrittänyt  opettaa   pojilleni,  että  ”joskus  riittää  7-,  aina  ei  tartte  olla  10+”.  Järjen  käyttö  on  sallittu,  vaikka  viimeisellä  talotyömaalla  tulikin  kinaa  oven  pielien  teosta.  Minun  mielestäni  levyt  olis   pitäny  olla  siististi  karmia  vasten  sahattu  -melkein  millilleen  -  kun  taas  työkaveri  oli  sitä  mieltä,  että  listathan  sen  peittää  ja  sanoi  mielilauseensa:” Turha  tarkkuus  on  teknistä  taitamattomuutta.”

Ehkä  niinkin,  mutta  minä  olen  sitä  mieltä,  että  huono  työn  jälki  johtuu  usein  osaamattomuudesta.  Ei  tiedä,  miten  pitäisi  tai  voisi  tehdä  siistiä  ja  huolellista  työtä.

——–

Tämä  itseäni  vanhempi  talo,  jota  nyt  remontoin,  on  kolmas  tai  oikeastaan  neljäs,  jos  otetaan  lapsuudenkoti  lukuun. Olen sanonut   itselleni,  että  nyt  riittää.  Kolmessa  viimeisessä  talossa  olen  luullut  asuvani  elämäni  loppuun,  tai  ainakin  siihen  asti,  kunnes  on  muutettava  palvelukotiin  tai  sairaalaan.  Nyt  tiedän,  ettei  tämäkään  talo  ole  viimeinen  asuntoni,  mutta  olen  päättänyt,  että  seuraava  asuntoni  on  valmis.  Nauloja  lyön  korkeintaan  taulujani  varten.  Saas  nähdä,  miten  ämmän  käy.

——–

Keittiön  seinät  on  tapetoitu,  puolipanelit  maalattu  ja  jäljet  siivottu.  Seuraavaksi  pitäisi  korjata  katossa  oleva  kolo,  jossa  oli  kymmeniä  vuosia  komero.  Purin  sen  pois  muutama  kuukausi  sitten  ja  kokosin  tilalle  nykyaikaisen,  siistin  kaapin.  Uuden  komeron  teko  oli  helppoa,  vanhan  purkaminen  ja  katon  korjaaminen  taas  ei  ihan  yksinkertaista.

Mutta  rakastan  vieläkin  haasteita!

Mulla  on  rakas  aamutakki,  josta  pitäis  oikeesti  luopua,  koska  se  alkaa  olla  niin  risa.  Se  on  vasta  vähän  yli  kolmekymmenvuotias,  enkä  millään  raaskisi  heittää  sitä  menemään.  Se  on  ollut  elämäni  paras  vaate,  täyspitkä  kietaisutakki,  pienikuvioista,  ohutta,  pehmeää  toppakangasta. Istunut  aina  päälle tosi  hyvin,  vieläkin,  vaikka  painan  ainakin  15  kg  enemmän  kuin  saadessani  takin  joululahjaksi.

Aamutakki  on  anoppini  tekemä,  hän  oli  ammattitaitoinen  ompelija,  joten  sehän  on  kuin  mittatilausvaate  ja  varmaan  siksi  on  aina  tuntunut  päällä  niin  hyvältä.  Tietysti  siihen  nykyisin  sisältyy  jo  paljon  muistojakin,  joten  siksikin  siitä  luopuminen  on  vaikeaa.

Nuorinta  poikaani  paleli  aamuisin,  otin  hänet  syliini,  kiedoin  aamutakin  liepeet  hänen  ympärilleen  ja  niin  syötiin  aamupuuro  ja  vietettiin  muutenkin  aamuiset  hetket  yhdessä.  Jokin  aika  sitten  kysyin  pojalta,  muistaako  hän  sellaisia  asioita,  sanoi  muistavansa.

Aamutakki  on  asunut  kanssani  viidessä  eri  paikassa:  kolmessa  omakotitalossa,  kerrostalossa  ja  rivitalossa.  Se  on  kokenut  kanssani  monet  myllerrykset  ja  elämänmuutokset,  olemme  vanhentuneet  yhdessä.  Se  on  rakas  ystävä.

Miten  johonkin  vaatteeseen  voi  kiintyä  siten?  Ja  miten   siitä  voi  erota?  Enää  ei  ole  Mummua,  joka  tekisi  samanlaisen  tilalle,  eikä  kaupoissa  ole  mitään  sen  tapaistakaan.

Viimeisen  vuoden  kuluessa  olen  joutunut  luopumaan  monesta  asiasta  ja  tajunnut,  että  kaikki  tärkeä  kulkee  kuitenkin  muistoissa  mukana.  Huomasin  sen  konkreettisesti  pari  päivää  sitten,  kun  melkein  kaksikymmentä  vuotta  sitten  kuolleen  ystäväni  kasvot  nousivat  selkeästi  mieleeni.  Minulla  ei  ole  hänestä  yhtään  valokuvaa  ja  se  on  joskus  surettanut  kovasti.

Oikeasti  olen  luopunut  monista  jutuista,  jotka  ovat  miljoona  kertaa  tärkeämpiä,  kuin  jokin  vaate,  mutta  ehkä  siksikin  haluaisin  pitää  aamutakista  kiinni.  Järki  nyt  kuitenkin  sanoo,  että  sen  elämä  on  ohitse.

Muistan,  miten  säntäsin  yläkertaan  tapani  mukaan  vauhdilla.  Mummu  istui  lampun  alla  ompelemassa  jotain.  Huomatessaan,  kuka  tulija  oli,  hän  piilotti  tekeleensä  pöydän  alle  ja  siitä  arvasin  sen  olevan  jotain  minulle.  Siitä  on  niin  pitkä  aika  ja  elämä  on  muuttunut  niin  paljon.

Tässä  nykyisessä   elämässä  olen  tutustunut  Mammaan,  joka  on  myös  ompelija  ja  jonka  syntymäpäivä  on  13.5.,  anopin  synttäri  oli  12.5.  Johtuneeko  siitä,  että   molemmat  ovat  härkiä  horoskoopissa,  vai  mistä,  mutta  kohtalot  ovat  samantapaisia  ja  kädenjälkikin  yhtä  huolellista.

Olenkin  ajatellut  kysyä  Mammalta,  tekisikö  hän  minulle  uuden  aamutakin  entisen  mallin  mukaan.

Chilessä  raivoavat  maastopalot  ovat  vaatineet  ihmishenkiä.  Uutinen  aiheutti  aivoissani  taas  kerran  kytkennän,  jota  ei  osaisi  pelkällä  järjellä  suunnitella.

Olin ehkä  viisivuotias  ja  vietimme  äidin kesälomaa  hänen  veljensä  perheen  luona.  Veli  toimi  työnjohtajana  vankilassa.  Rauhallinen  maaseutu,  jossa  lapsen  oli  hyvä  leikkiä  verkkaisina  kesäpäivinä.  Eräänä  päivänä  eno  tuli  ruokatunnilla  kotiin,  istuutui  pöydän  päähän  ja  sanoi  rauhallisesti:

-  Vankila  palaa.

-  Älä  edes  leikilläs  puhu  tuollasia,  torui  hänen  vaimonsa.

-  Totta  se  on,  kattokaa  vaikka  ikkunasta.

Äiti  ja  täti  ryntäsivät  ikkunaan,  ehkä  minäkin,  koska  muistan  silmissäni  näyn:  savuvana  nousi  männikön  takaa!

Jälkeen  päin  olen  ihmetellyt  sitä  rauhallisuutta.  Ateria  syötiin  normaalisti,  eno  palasi  työmaalleen  ja  me  muuta  jatkoimme  kesäpäivän  touhuja.  Vankilassa  tilanne  kehittyi  eteen  päin,  tuli  karkasi  sammuttajien  käsistä,  levisi  syttymispaikkansa,  sikalan  ulkopuolelle  ja  siitä  ympäröivään  metsään,  joka  oli  syyskesällä  varmaan  aika  kuiva.

Iltapäivällä  joku  tuli  sanomaan,  että  lähistön  talot,  myös  enon  ja  tädin,  evakuoidaan.  Äiti  ja  täti  alkoivat  pakata,  pihalle  ilmestyi  laatikoita  ja  vaatenyssäköitä.  Serkkupoika  ei  osannut  vielä  kävellä  ja  hänen  vaununsa  olivat  pihalla,  katselin  niitä -  ruskeat,  pienipyöräiset - ja  mietin  koko  viisivuotiaan  aivokapasiteetilla,  miten  niitä  pystyisi  työntämään  läpi  viereisen  viljapellon,  jossa  oli  melkein  minun  mittaiseni  kasvusto.  En  osannut  ajatella,  että  varmaan  meidät  vietäisiin  kuorma-autolla  tai  traktorilla,  tai  ehkä  siihen  aikaan   hevospelillä.

Tuli  oli  levinnyt  jo  pienen  soratien  taakse,  kuului  suhinaa  ja  tulenliekit  hyppäsivät  männyn  latvasta  seuraavaan  puuhun.  Hehkuvia  kekäleitä  putoili  maahan,  sytyttäen  kuivan  aluskasvillisuuden  palamaan.  Tie  kulki  aivan  enon  talon  vierestä,  palo  ei  ollut  enää  kaukana.  Luulisi  sen  olleen  pelottavaa,  mutta  en  muista  mitään  sellaisia  tunteita.  En  varmaan  ihan  ymmärtänyt  vaaraa  ja  ehkä  vanhemmat  ihmiset  vaikuttivat  omalla  rauhallisuudellaan.

Siinä  vaiheessa  vankilan  johto  teki  rohkean  ratkaisun:  vangit  päästettiin  sammutustöihin.  Metsään  ilmestyi  suuri  määrä  miehiä  pokasahojen  kanssa.  He  alkoivat  sahata  palokujaa  tien  viereen.  Katselin  miehiä,  jotka  näyttivät  minusta  kookkailta,  tummilta  ja  vähän  pelottavilta.  Minähän  tiesin,  että  he  olivat  rikollisia,  pahoja  miehiä,  jotka  olivat  tekojensa  takia  vankilassa.

Jälkeen  päin  olen  arvellut,  että  savu  oli  noennut  heidät  kaikki,  koska  he  näyttivät  niin  tummilta,  täytyihän  joukossa  olla  pellavapäitäkin.  Myöhemmin  minua  on  myös  hymyilyttänyt  se,  että  pelkäsin  vankeja,  mutta  en  tulipaloa.  Siihen  on  varmaan  kaksi  syytä,  sellaista,  mitä  ei  ymmärrä,  ei  aina  osaa  pelätä,  kun  taas  ymmärrettävien  asioiden  kanssa  on  toisin.  Toisaalta  on  tietysti  niinkin,  että  Suomen  kaltaisessa  maassa  luonto  harvoin  tekee  meille  pahaa,  iihminen  sen  sijaan  on  usein  peto  kanssaihmisilleen.  Mutta  tällaisia  ei  viisivuotias  osannut  ajatella.

Tulipalo  hiipui  palokujaan, vangit  häipyivät  metsästä, kaikki  tohina  hiljeni  ja  lopulta  vain  savunhaju  leijaili  kesäisen  maiseman  yllä.

Seuraavana  päivänä  kävelin  enon  perässä  palaneessa  metsässä,  tuhkaa  ja  kekäleitä  väistellen.  En  tiedä  enon  mietteitä,  minusta  kaikki  oli  tosi  mielenkiintoista.  Luulen,  että  me  olimme  enon  kanssa  kahdestaan  ja  olen  monesti  ihmetellyt,  eikö  äitiä  ja  tätiä  kiinnostanut  paloalue?  Mutta  niinhän  se  on,  että  kaikki  uusi  ja  ihmeellinen  on  aina  saanut  minut  ihan  tärisemään,  ehkä  sellaista  ominaisuutta  ei  ole  kaikilla?

Tulipalo  oli  kuulemma  saanut  alkunsa  sikalasta.  Vangit  olivat  valmistaneet  siellä  pontikkaa  ja  jokin  oli  mennyt  pieleen…vai  joko  he  olivat  humalassa  keitoksistaan?  Joka  tapauksessa  nämä  lakia  rikkoneet  pahikset,  halveksitutkin  ihmiset  olivat  osoittaneet  kunniantuntoa, vastanneet  luottamukseen,  eikä  kukaan  ollut  paennut  sammutustöiden  aikana.

Eno  kertoi  myöhemmin,  että  vangeille  oli  annettu  jokin  pieni  palkinto  asiasta.  Samoihin  aikoihin  oli  kuulemma  toisessa  vankilassa  ollut  myös  tulipalo  ja  siellä  vangit  olivat  kääntyneet  vartijoita  vastaan.  Aikuisena  olen  miettinyt  syitä  asioihin.  Ehkä  ”enon”  vankilassa  ei  ollut  niin  raskaista  rikoksista  tuomittuja  vankeja,  kuin  siinä  toisessa?  Voi  myös  olla,  että  henki  vankiloissa  oli  toisenlainen.  Ainakin  eno  oli  joviaali  mies,   tuli  helposti  toimeen  kaikkien  kanssa,  koska  ymmärsi  heitä  ja  heidän   syitään.

Enhän  minä  tietenkään  tiedä,  millainen  enon  ”työminä”  oli,  mutta  kun  hän  vuosia  myöhemmin  kuoli  työlaitoksen  johtajana  äkilliseen  sairauskohtaukseen,  toivat  ”osastojen  pojat”  seppeleen  hänen  arkulleen.  Mutta  se   onkin  jo  toinen  tarina.

Olen  miettinyt  paljon  vihaa.  Sehän  tarkoittaa  tietysti  sitä,  että  olen  törmännyt  siihen  monella  tavalla,  luullut  jo  tulleeni  sinuiksikin  sen  kanssa.  Silloin  tällöin  aihe  kuitenkin  pulpahtaa  pintaan.  Yleensä  jokin  tapahtuma  tai  asia  toimii  moottorina   aktivoitumiselle.  Niin  kävi  nytkin.

Uskon  muuttavani  pois  tästä  rakkaasta  talosta,  vaikka  en  vielä  tiedäkään  ajankohtaa.  Ehkä  ensi  syksynä,  ehkä  myöhemmin,  muuttoa  pidän  kuitenkin  varmana  ja  siksi  käyn  jatkuvasti  läpi  maallista  sälää  taloni  nurkissa.

Minulle  on  kohtalon  oikusta  kertynyt  kolmen  kuolinpesän  tavarat,  eikä  niiden  hävittäminen  ole  yksinkertaista,  uskokaa  pois.  Vaatteista  on  kaikkein  helpointa  päästä  eroon,  jos  lähipiiri  ei  huoli,  niin  on  kaikenlaisia  keräyspaikkoja,  joihin  ne  voi  rahdata,  kasvottomana  pysyen.  Tosin  vaatteisiinkin  voi  sisältyä  yllättäviä  tunnelatauksia  ja  saattaa  kulua  pitkäkin  aika,  ennen  kuin  pystyy  luopumaan  täysin  turhista  kamoista.

Muutama  ilta  sitten  päätin  ottaa  käsittelyyn  siskon  kirjelaatikon,  sen,  mitä  oli  jäljellä.  Pari  vuotta  sitten  tuhosin  sydän  vereslihalla  suurimman  osan  hänen  kirjeenvaihdostaan  ja  kalentereistaan.  Pohdinnan  jälkeen  tulin  siihen  tulokseen,  että  niissä  olevat  jutut  olivat  hänen  yksityisasioitaan,  jotka  eivät  kuulu  minulle,  vielä  vähemmän  lapsilleni  tai  heidän  lapsilleen.  En  kuitenkaan  pystynyt  polttamaan  kaikkea,  joten  pakkasin  jäljelle  jääneet  tukevaan  pahvilaatikkoon  ja  ajattelin  palata  asiaan.

Nyt  oli  se  hetki,  avasin  laatikon,  mutta  en  voinut  polttaa  mitään  sen  sisällöstä,  joten  siirsin  sen  sovinnolla  eteiseen.  Eilen  otin  sen   taas  esille  ja  kävin  läpi  kirjeitä  +  kortteja.  Hänellä  oli  ihania  ystäviä,  jotka  lähettivät  viestejä  ympäri  maailmaa,  milloin  mistäkin  syystä.  Sanallisesti  lahjakkaita  tyttöjä  ja  poikia,  naisia  ja  miehiä,  joiden  kasvu  näkyy  heidän  lähettämissään  viesteissään.  Samoin  niistä  käy  ilmi  pikkusiskon  kiinnostus  siihen,  että  ihmiset  ympäri  maailmaa  voisivat  elää  hyvää  elämää.

Siellä  on  muutamia,  joille  tahtoisin  kirjoittaa  ja  kertoa,  mitä  siskolle  tapahtui,  mutta  en  tiedä  osoitetta,  en  edes  kokonaista  nimeä.  Mielestäni  he  ansaitsisivat  tietää,  miksi  sisko  palautti  heidän  kirjeensä  revittyinä  takaisin.

Pikkusisko  sairastui  vihaan,  vaikka  diagnoosipapereissa  varmaan  lukee  jotain  ihan  muuta.  Hiljalleen  hän  alkoi  vihata  kaikkea  ja  kaikkia.  Jäljelle  jäi  vain  suhde  äitiin,  joka  ei  halunnut  paeta.  Sekin  suhde  oli  vihan  vääristämä  ja  vuosien  kuluessa  äitiinkin  kertyi  paljon  vihaa,  joka  tihkui  ulos.  Kehotin  häntä  monesti  päästämään  irti  siitä,  luulin,  että  se  helpottaisi,  mutta  hän  ei  pystynyt.

Lopulta  he  molemmat  antautuivat,  päästivät  irti,  mutta  silloin  hävisi  myös  elämänhalu.  Pikkusisko  päätyi  itsemurhaan  ja  äidin  sairaus  oli  jo  niin  pitkällä,  ettei  mitään  ollut  enää  tehtävissä.  Viha  oli  sananmukaisesti  pitänyt  heidät  pystyssä,  kun  äiti  luopui  siitä,  hän  ei  enää  jaksanut  kävellä  omin  voimin.

Kuitenkin  tuntui  hyvältä,  että  äiti  sai  elää  viimeiset  viikkonsa  hilpeänä  ja  hyväntuulisena.  Hänen  aivonsa  olivat  sulkeneet  kokonaan  pois  kaiken  pahan ja  surullisen,  myös   vihan.  Hänen  naurunsa  helähteli  samoin  kuin  vuosikymmeniä  aiemmin.

Aikaisemmin  olen  törmännyt  vihaan  työpaikalla,  silloin  olin  varma    siitä,  että  asiakas  tappaa  minut  ja  vaikka  ymmärsinkin  hänen  saaneen  jonkinlaisen  kohtauksen,  oli  käsittämätöntä,  että  sellainen  määrä  raivoa  saattoi  kohdistua  minuun.  Että  hän  vihasi  minua  niin  paljon.  Tajusin,  ettei  hän  olisi  vastuussa  teostaan,  jos  todella  tappaisi  minut,  mutta  mitä  se  havainto  minua  lohdutti?

Puhujien  ja  saarnamiesten  suvusta  kun  olen,  onnistuin  asettamaan  sanani  niin,  että  hän  laski  minut  maahan  ja  antoi  nyrkkiensä  vaipua  alas.  Lopulta  selvisin  hengissä  pois  ja  aloitin  hitaan  paluun  elämään,  mutta  koskaan  en  henkisesti  ole  palannut  ennalleni,  palikat  oli  pakko  panna  uuteen  järjestykseen.

Viime  vuonna  lähipiirissäni  sattui  kaksi  kuolemantapausta  kahden  kuukauden  välein,  aviomieheni  menehtyi  yllättäen  sydänkohtaukseen  ja  velipuoleni  lalpsenlapsi  murhattiin  ainakin  näennäisesti  ilman  syytä.  Molemmat  tapahtumat  järkyttivät  ja  pysäyttivät.  Vaikka  ikioma  suruni  on  tuntunut  melkein  ylivoimaiselta,  niin  nuoren  ihmisen  kuolema  herättää  silti  paljon  enemmän  kysymyksiä  ja  vihaa.  Minäkin,  joka  en  ole  koskaan  hyväksynyt  kuolemanrangaistuksia,  olen  miettinyt,  pitäisikö  mielipidettä  muuttaa?

Menneenä  vuotena  olen  ymmärtänyt,  miten  paha  olo   monilla  ihmisillä  on.  Kun  omat  voimavarat  ovat  vähissä,  pienikin  agressio  tuntuu  pahalta.  Sitä  en  kuitenkaan  pysty  ymmärtämään,  miten  vihan  syytäminen  ympäristöön  oloa  helpottaa?  Jos  aina  pitää  olla  arvostelemassa,  syyllistämässä,  epäilemässä  tai  moittimassa  toisia,  niin  olisiko  syytä  vilkaista  peiliin  ja  miettiä,  onko  siellä  näkyvällä  ihmisellä  kaikki  ok?

Sen  sijaan  ymmärrän  hyvin  sen,  että  paineita  on  joskus  purettava:  itkemällä,  huutamalla,  kiroilemalla, tai  hakkaamalla  säpäleiksi  vankka  puutuoli  kamarin  lattialle.  Kohtauksen  jälkeen  voi  sitten  kerätä  puun  kappaleet  lattialta  ja  polttaa  ne  leivinuunissa  vähän  häpeillen.

Vanhaa  rouvaa  hymyilyttää.  Sain  kommentin  blogistani!  Vaikka  se  olikin  negatiivissävytteinen  ja  kohdistui  nimimerkkiini,  joka  on  poikani  valitsema,  mutta  minun  hyväksymäni.  Poika  auttoi  luomaan  mahdollisuuden  tämän  blogin  kirjoittamiseen,  kun  omat  kyvyt  olivat  vähäisemmät  kuin  halut.

Kommentissa  ihmeteltiin,  miksi  haluan  olla  Mummo?  Miksi  en  haluaisi,  kun  se  on  totta.  Se  kertoo  heti,  että  elämää  on  paljon  enemmän  takana  kuin  edessä.  Oletettavasti.  Se  ei  kerro  sitä,  että  tavoitteeni  on  ollut  elää  satavuotiaaksi,  eikä  siitäkään,  että  anoppini  sairasvuoteen  äärellä  tajusin  haluavani  elää  suhtkoht  terveenä  ikivanhaksi.  Jos  se  ei  ole  mahdollista,  suostun  tinkimään  tavoitteestani.

Ehkä  kommentoija  oli  huolissaan  ”mummoleimasta”,  mikä  tarkoittanee  vanhaa  naista,  jolla  ei  pelaa  mikään yläpäässä  ja  jonka  alapäässä  vaipat  toimittavat  wc:n  virkaa?    Voin  vakuuttaa,  että  olen  vireä  ja  aktiivinen,  työteliäskin  ja  harmaat  soluni  toimivat  vielä  kohtuu  hyvin,  vessaankin  on  juostava  ikiomin  jaloin.  Hallitsen  itseäni  ja  jokapäiväistä  elämääni  ja  oletan,  ettei  jälkikasvu  halua  puuttua  asioihini   tietäessään,  miten  saattaisin  siitä  hermostua.  Pienet?  omituisuudet  minulle  on  aina  suotu,  koska  se  on  helpompi  tie  ja  sitäpaitsi  teen  yleensä  kuitenkin  oman  tahtoni  mukaisia  ratkaisuja.

Vanhemmiten  olen  yrittänyt  antaa  aikuisten  lasteni  elää  myös  ihan  itsenäistä  elämää.  En  tiedä,  onko  se  viisautta,  mutta  olen  huomannut  sen  helpommaksi.  Jokainen  takoo   ikiomaa  päätään  sen  maakunnan  mäntyihin,  missä  sattuu  asumaan.

Näenhän  minä  valokuvista  ja  paholaisen  keksimästä  peilistä,  että  vuosia  on  kulunut,  vaikka  en  taida  näyttää  vieläkään  yhtä  vanhalta  kuin  äitini  äiti  alle  nelikymppisenä.  Mutta  hän  elikin  kovan  elämän  neljän  lapsen  yksinhuoltajana  ja  makasi  tämän  ikäisenä  kotikuntansa  hautausmaassa.

Minä  koen,  että  voin  olla  ylpeydellä  mummo,  jos  se  jotain  häritsee,  niin  voivoi.  Menneenä  vuotena  ajoin  autoani  viitisentoistatuhatta  kilometriä,  mikä  on  minulle  vähänlaisesti.   Kävin  useita  kertoja  sukuloimassa  Lapissa,  Pohjanmaalla,  Hämeessä,  Helsingin  seudulla  ja  ties  missä,  joulun  alla  etelän  maillakin  ystävättären  kanssa.  Minua  kahdeksan  vuotta  vanhempi  elinikäinen  ystävätär  on  lennähdellyt  viime  vuonna  erilaisille  kaupunkilomille  useita  kertoja,  silti  hänkin  kokee  olevansa  mummo.

Meitä  mummoja  on  monenlaisia,  kaikki  yhtä  arvokkaita,  nekin,  jotka  eivät  halua  nimikettä  käyttää.  Eletty  elämä  ja  sen  tuomat  kokemukset  ovat  arvokasta  pääomaa  ja  monille  ne  ovat  opettaneet  suvaitsevaisuutta,  rohkeutta  elämän  edessä ,  minulle  jopa  hiukan  kärsivällisyyttä.

Vanhuuteen  liitetään  monesti  negatiivisia  ominaisuuksia  ja  onhan  totta,  että  keho  rapistuu,  voimat  vähenee  ja  kolotukset  lisääntyy.  Minäkin,  joka  luulin  olevani  särkymätön,  olen  joutunut  tekemään  muutamia  pikku  myönnytyksiä  fyysisissä  jutuissa,  vaikka  kiipeilenkin  vielä  tikkailla  ja  pakosta  menen  katollekin.

Äitini  sanoi  kahdeksankymppisenä  pari  vuotta  vanhemmasta  naapuristaan:” Se  vanha  ihminen”  ja  niinhän  se  lienee,  että  vanhukset  asuvat  aina  jossain  muualla,  mutta  eivät  meillä,  vaikka  mummoja  ollaankin.

Laskin  eräänä  päivänä,  miten  monta  erilaista  hommaa  olen  eläissäni  tehnyt.  Pääsin  lukumäärään  kaksikymmentä.  Se  on  varmaankin  aika  paljon,  vaikka  en  enää  ihan  rippikouluikäinen  olekaan.  Osittain  nuo  työt  selittyvät  pakolla  ansaita  rahaa  ja  suoriutua  elämän  mukanaan  tuomista  laskuista.  Osittain  se  kertoo  luonteestani:  Kaikkea  pitää  kokeilla,  paitsi  kansantansseja  ja  sukurutsausta.  No,  kansantanssejakin  on  tullut  opeteltua.

Olen  ollut  yksityisyrittäjänä  25 vuotta,  joukkoon  mahtui  huonojakin  aikoja,  silloin  tein  kolmea-neljääkin  työtä  päällekkäin,  limittäin,  lomittain.  Lähdin  aamulla  liikkeelle  neljän-viiden  maissa  ja  palasin  iltaisin  yhdeltätoista,  tai  kahdeltatoista,  joskus  olin  kotona  jopa  klo  20.

Ihmettelin,  miten  kummallisia  käsityksiä  nuorimmalla  pojalla  oli  minusta,  kunnes  joku  huomautti,  ettei  poika  voinut  tuntea  minua,  kun  en  ollut  koskaan  kotona.  Se  tuntui  pikkuisen  pahalta,  mutta  oli  kuitenkin  totta.  Lohduttelin  itseäni  vitsailemalla  pojilleni,  että  meillä  oli  käyttöoikeus  taloomme,  jonka  pankki  omisti.

Sekin  oli  totta,  maksoin  yksin  taloa,  jollaista  normaalisti  maksoi  aviopari  kahdella  palkalla.  Maksuvaikeuksia  oli  vuosikymmeniä,  elämäni  paras  ystävä  on  ollut  pankki,  joka  auttoi  minut  monesta  pulasta,  mutta   ei  tietenkään  ilmaiseksi.  Ainakin  miljoonan  vanhoja  markkoja  olen  kiskonut  selkänahastani  tuolle  rakkaalle  ystävälle.

Miehet  vaihtuivat,  pankkilainat  pysyivät.

Joskus  väsyin  ja  tuntui  toivottomalta  saada  koskaan  raha-asioita  pysyvästi  kuntoon,  eikä  monikaan  ymmärtänyt,  miksei  se  onnistunut.  Elämä  tuntui  epäoikeudenmukaiselta.  Silloin  tällöin,  kun  tulin  kotiin  puolilta  öin,  istuin  autossa  ja  katselin  taloani  miettien,  ettei  mikään  asia  ole  sellaisen  työnteon  arvoinen.  Sitten  laahauduin  sisälle  ja  simahdin  sohvalle  muutaman  tunnin  sikeään  uneen,  joka  muistutti  varmaan  alkoholistin  sammumista.

Kyllä  minä  tajusin  homman  järjettömyyden,  mutta  en  keksinyt,  miten  olisin  päässyt  pois  oravanpyörästä.  Kunnes  se  sitten  tapahtui.  Nyt  ymmärrän,  että  ensin  pitää  kasvaa  irti  kuvioista,  joihin  on  juurtunut  sitkeästi.  Pitää  olla  valmis  lähtemään.  Monella  tapaa.

Minä  hankin  uuden  ammatin,  myin  taloni  ja  vaihdoin  paikkakuntaa,  jolla  olin  luullut  asuvani  loppuelämäni.  Se  oli  viimein  helppoa,  en  ole  kaivannut  takaisin  kertaakaan.  Se  elämä  oli  eletty  niin  loppuun,  uusien  tuulien  aika  oli  saapunut.

Kun  nyt  istun  kirjoittamassa  tätä,  vapaana  rahahuolista,  en  rikkaana,  mutta  suunnilleen  velattomana  ja  pystyen  ostamaan  jokapäiväisen  leipäni  ja  jopa  sukkahousut,  jos  tahdon,  mietin,  miten  kummallista  elämä  on.  Kaikkea  on  aina  liikaa:  työtä,  ihmissuhteita,  laskuja,  kiirettä  ja  sitten  toisaalta  yksinäisyyttä,  kaipausta,  ihmissuhteiden  puutetta,  työnteon  vähyyttä…

Ja  vaikka  olen  niin  monenlaisia  töitä  tehnyt,  ei  nyt  ole  tarjolla  mitään.  Ei  ainakaan  sellaista,  mikä  kiinnostaisi.  Yksikään  entisistä  hommista  ei  innosta,  jos  olisin  nuorempi,  lähtisin  opiskelemaan,  vaikka  en  nyt  osaakaan  sanoa,  mitä.  Mutta  kun  eläkeikään  on  enää  muutama  vuosi,  ei  sekään  tunnu  mielekkäältä.

Monta  haavetta  olen  elämässä  toteuttanut  ja  niistä  olen  kiitollinen.  Suuri  rakkauteni  oli  autolla  ajaminen,  mutta  sitäkään  en  enää  halua  tehdä  työkseni,  vaikka  tien  päällä  viihdyn  edelleenkin.  Yksi  haave  on  kulkenut  mukana  koko  elämän,  olisin  halunnut  kirjailijaksi.  Vuosikymmeniä  ei  ollut  kunnolla  aikaa  ja  joskus  suutuin  itselleni,  komensin  kaikki  kynät  ja  kirjoitelmat  hornan  tuuttiin!  Aina  ne  kuitenkin  hiipivät  takaisin  ja  lopulta  luovutin,  vaikkei  minusta  kirjailijaa  tullutkaan.

Sanan  palvelijoiden  suvuista  olen  kotoisin.  On  saarnamiehiä,  lauluntekijöitä,  laulajia,  näyttelijöitä,  lukijoita,  kirjoittajia,  oppineitakin  ihmisiä.  Yleensä  nuo  ovat  olleet  niitä  epäkäytännöllisiä,  joilla  raha-asiat  on   vähän  sinne  päin  ja  sitten  on  ollut  niitä  armottomia  työn  raskaan  raatajia,  jotka  ovat  hoitaneet  toistenkin  asiat  kuntoon  ja  viis  veisanneet  sanoista,  paitsi  suuttuessaan.

Vaikeina  hetkinä  kirjoitan.  Hyvinä  hetkinä  kirjoitan.  Rakastuneena  kirjoitan.  Menetyksistäni  kirjoitan.  Yksinäisyydessäni  kirjoitan.  Ja  tekstit  tietysti  säilytän.  Vuosikymmenten  päiväkirjoja  olen  siirtänyt  muutoissani  talosta  toiseen,  mutta  nyt  olen  polttanut  niitä.  Ne  eivät  enää  merkitse  minulle  mitään,  niin  paljon  olen  menettänyt.

Ja  vaikka  nuori  ystäväni  olikin  minulle  vihainen  päiväkirjojen  tuhoamisesta,  niin  nehän  ovat  ikiomiani,  niiden  sanoma  kuuluu  vain  minulle,  ei  kenellekään  minun  jälkeeni.  Minä  olen  joutunut  ratkaisemaan,  mitä  teen  pikkusiskon  muistiin  panoille,  eikä  se  ole  ollut  helppo  päätös.  En  halua  kenenkään  miettivän  omien  papereideni  kanssa  samaa.  Kun  niitä  ei  ole,  ei  tartte  pähkäilläkään.

Mutta  siis,  mikä halusinkaan  olla  isona?  Kohta  tulee  kiire  sen  kanssa.

Viime  yönä  on  satanut  sentti  lunta,  valkoinen  maa  näyttää  ja  tuntuu  hyvältä  pitkän  pimeyden  ja  harmauden  jälkeen.  Radiossa  lääkärikunnan  vanhin  puhuu  käsillä  tekemisen  tärkeydestä,  niinhän  se  on,  siitä  jos  mistä  saa  tyydytystä,  näkee  heti  sen,  mihin  pystyy  tai  ei  pysty.  Voi  myös  korjata  virheensä  usein  heti.

Tämä  kulunut  vuosi,  2011,  on  viimeisin  lenkki  muutosten  vuosien  ketjussa,  joka  alkoi  ehkä  2005.  Silloin  lähdin  Kouvolaan  kurssille,  sen  jälkeen  olen  vaihtanut  työpaikkaa  neljästi,  asuntoa  kolmesti,  haudannut  ainoan  siskoni,  äitini  ja  aviomieheni,   nähnyt  keskimmäisen  poikani  häät  ja  kolmen  uuden  lapsenlapsen  syntymän.

Entisestä  elämästä  ovat  jäljellä  ystävät  satojen  kilometrien  päässä,  pojat  perheineen  ja  minä  itse,  muuttunut  pohjalaisMummo  itärajalla. Menneiden  vuosien  sadoista  päivistä  nousee  joitakin  piikkejä,  jotka  muistan.  Ilolla,  ylpeydellä,  haikeudella.  Enimmäkseen  tapahtumat  ovat  kuitenkin  vyöryneet  päälleni  sellaisella  vauhdilla,  että  olen  unohtanut  ne  heti  tai  ainakin  jo  viikon  päästä.

Radiossa  viisas  mies  kuului  sanovan  aivan  muusta  asiasta: Tärkeää  ei  ole  se,  mitä  olemme  menettäneet,  vaan  se,  mitä  on  jäänyt  jäljelle.  Lause  singahti  läpi  aivojeni!  Mitä  minulle  on  jäänyt  jäljelle?  Pojat  perheineen,  muistot,  tyhjyys,  yksinäisyys.  Ja  usko  tulevaisuuteen.  Kuitenkin.  Vaikka  olenkin  tajunnut  selvääkin  selvemmin,  että  elämä  voi  loppua  koska  tahansa.  Ei  ole  mitään  takuuta  siitäkään,  että  saan  edes  tämän  kirjoituksen  valmiiksi.

Pitää  vain  uskoa.  Vanha  optimismi  nostaa  päätään.  Olen  tehnyt  elämässä  monta  rohkeaa  ratkaisua,  virheitäkin,  mutta  enimmäkseen  olen  nauttinut  kaikesta  sähellyksestä  ja  yleensä  kaikki  on  kääntynyt  parhain  päin.  Monesti  olen  tallustellut  maailman  reunalle  ja  ollut  vaarassa  pudota,  jonnekin…tyhjyyteenkö?  Kuitenkin  jumalat  tai  ties  mitkä,  ovat  kääntäneet  minut  ympäri  ja  ohjanneet  uuteen  suuntaan,  jota  olen  taivaltanut  taas  uudelle  reunalle.

Siis  siksakkia  koko  elämä.  Mutta  mielenkiintoista.

Tervetuloa Blogit.fi blogiin. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Muokkaa tai tuhoa tämä ja aloita bloggaaminen